Minä en elä tässä maailmassa. Eikö sen kerro jo suhtautumiseni historiaan? Intohimoni. Sekä kaikki. Kaikki. Kaikki, mitä kirjoitan, on historiallista. Kaikki musiikki, kaikki elokuvat, kaikki kirjat, kaikki mitä piirrän, kaikki miniatyyrini (ja ne ovat myös hevosiin liittyviä), se, että harrastan ratsastusta ja historiallista miekkailua. Kaikki?
En halua ihmisiä. Koirat ja hevoset ovat minun lapsiani, ja oravat, siilit ja hiiret. Me muutamme Lappiin. Tai Siperiaan. Sinne, missä on lunta ja ikijää, mutta ei ketään muuta.
Mutta en minä koskaan tule löytämään sitä, mitä etsin, tästä maailmasta. En voi saada sitä kuin vasta taivaassa. Minä uskon, että se on pilvien päällä. Kun olen lentokoneessa, tuntuu, että olen taivaassa. Mutta eivät ne päästä minua lentämään.
Minä muistan sen silloin, kun ratsastan hyvin. Muistan sen silloin, kun näen taivaan ja meren, ja silloin, kun kirjoitan, silloin, kun katson elokuviani, silloin, kun kuuntelen musiikkia, silloin, kun teen miniatyyrejä, silloin, kun luen kirjoja tai historiaa, ja silloin, kun aamulla kävelen, ja kirpeässä pakkasilmassa näen kalpean sinisellä taivaalla kuun ja lempitähteni. Tähti, joka saa minut muistamaan, kuinka elin 1700-luvulla.
